1800-luvun alussa 60-70 prosenttia maailman kansantuotteesta tehtiin Kiinassa, Intiassa ja ylipäätään Aasiassa. Sitten tilanne muuttui ja Euroopassa alkanut teollinen vallankumous siirsi talouden ja tuotannon painopisteen ensin Eurooppaan ja hiukan myöhemmin myös Pohjois-Amerikkaan. Myös väestö kasvoi hurjaa vauhtia näillä alueilla.
Valtava taloudellisen kasvun aika muutti noin sadassa vuodessa myös eurooppalaiset yhteiskunnat aivan erilaisiksi. Demokratiaan tavoiteltiin eri muodoissa joko markkinatalouden tai suunnitelmatalouden muodoissa. Vahvat ja vaikutusvaltaiset poliittiset puolueet saivat alkunsa. Lopulta markkinatalousmalli voitti ja demokratia vakiintui vauraissa länsimaissa. Yhteiskuntien kehitys oli ilmiömäistä ja ihmisten elintaso koheni jatkuvasti. Menestys loi myös poliittisen vakauden.
Markkinatalouden ja suunnitelmatalouden ulkopuolisia maita kutsuttiin kolmanneksi maailmaksi tai kehitysmaiksi. Niissä talouskasvu pysyi heikkona ja kasvun tuotteet kuluivat vauhtiin päässeen väestönkasvun kompensoimiseen. Elintaso oli matala ja poliittiset järjestelmät kehnoja. Kansalaisten elintason kohottaminen ei ollut vallassaolijoiden päätavoitteena.
Talousjärjestelmän tehottomuus ja siitä seurannut elintason kehnous oli ongelmana myös suunnitelmatalousmaissa ja niinpä 1990-luvun alussa suunnitelmatalousmalli kärsi haaksirikon. Kiinassa poliittinen ylärakenne ei sen sijaan romahtanut, vaan maa siirtyi vaivihkaa markkinatalouteen.
Koko valtavan talousmullistuksen taustalla oli Euroopasta alkanut kultturaalinen kehitys, joka johti tieteiden syntymiseen, valitukseen ja teolliseen vallankumoukseen. Monet tärkeät keksinnöt, jotka veivät Euroopan menestykseen, oli jo ehditty keksiä Kiinassa ja myös antiikin Roomassa, mutta poliittisen järjestelmän tahdosta keksinnöt haudattiin vähin äänin.
Teollisen vallankumouksen synnyttämä valtava tuottavuuden kasvu loi Euroopan valtioille sellaiset voimavarat, että koko maailma voitiin kolonisoida. Eurooppalainen ja myöhemmin eurooppalaisamerikkalainen kulttuuri levisi kaikkialle ja jyräsi perinteiset kulttuurit ja yhteiskuntamallit. Kaikki maailman maat kytkettiin globaaliin talouteen.
Maailmantalouden suuri eriarvoisuus ja siitä seuraavat ihmisten jättiläismäinen epätasa-arvo synnytti jo 1900 luvun alussa vastavoimia, jotka vahvistuivat toisen maailman sodan jälkeen. Köyhiä maita haluttiin auttaa ja syntyi valtava kehitysaputukikoneisto. Aluksi näytti pitkään siltä, ettei kannettu vesi kaivossa pysy, mutta vähitellen talouskasvu ja teollistumisen mahdollisuuksien hyödyntäminen alkoi tuottaa hedelmää. Tarina on pitkä, mutta 1980-luvulta lähtien globaali työnjako alkoi ennenäkemättömässä mittakaavassa siirtää tuotantoa ja työtä ”kehitysmaihin”.
Aluksi tämä ei juurikaan vaikuttanut rikkaiden maailman elämään, mutta jo 1980-luvulla esimerkiksi Yhdysvalloissa teollisuustyötä tekevien työläisten suhteellinen ansiokehitys hidastui, pysähtyi ja taantui. Seuraavalla vuosikymmenellä työpaikat alkoivat kadota ja tehtaat muuttavat halvempien tuotantokustannusten maihin suuressa mittakaavassa.
Tuloerot alkoivat kasvaa ja länsimaisten valtioiden talouskasvu hidastui ja huonoina vuosina pysähtyi kokonaan. Työttömyys ja syrjäytyneisyys lisääntyivät. Tällä alkoi olla yhä enemmän vaikutusta myös maiden poliittiseen kehitykseen. Kehittyneissä rikkaissa maissa oli yhä kasvava syrjäytyneiden ihmisten joukko, joille olemassa olevat poliittiset puolueet eivät tarjonneet mitään näköaloja. He kaipasivat vanhoja hyviä aikoja takaisin.
Mistä tässä kaikessa oli kysymys?
Kysymys on maailman talouden tasapainon palautumisesta. Kahden sadan vuoden poikkeustila, jonka sai aikaan teollisen vallankumouksen synnyttämä, ylivoimainen tuottavuuskehitys on tasaantumassa kaikkialla maailmaan. Se ei enää ole Europan ja Amerikan etuoikeus eikä näiden hallinnassa.
Aasiassa talouskasvu on ollut jo vuosikymmeniä vahvaa ja yhä uudet maat siellä ovat liittyneet mukaan kasvuun. Euroopassa ja Amerikassa kasvu on parhaimmillaankin ollut maltillista verrattuna Aasiaan. Rakenteellisista syistä johtuen Euroopan tilanne on ollut vielä kehnompi kuin Amerikan. Entisistä suunnitelmatalousmaista puhumattakaan.
Politiikassa kasvava syrjäytyneiden joukko on vain odottanut omaa poliittista edustajaansa ja vähitellen 2000-luvun alussa sellaisia on myös alkanut ilmaantua vähän joka maahan. Vastaus on populismi, vahva johtaja ja yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin ongelmiin. 2010-luvulla kehitys on vain vahvistunut.
Populismin nousu on vaikuttanut vahvasti koko yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Optimismi ja tulevaisuuden usko on kadonnut ja esiin on noussut puolustustaistelun henki. Missä puolustetaan hyvinvointivaltiota, missä ruotsalaista kansankotia ja missä Yhdysvaltojen perustuslakia ja poliittista kulttuuria. Veto ja kehitys on kuitenkin poissa.
Samaan aikaan vaurastuva keskiluokka Intiassa ja Kiinassa elää parasta elämää vuosisatoihin. Kommunistinen tai nationalistinen ylärakenne ei suuria joukkoja haittaa, kunhan ostovoima paranee vuosi vuodelta. Vastaavasti voi todeta, että paraskaan demokratia ja viisaat päättäjät eivät lohduta, jos omassa elämässä ei ole mitään näköaloja.
Tätä on toivottu
Se mitä maailmassa nyt tapahtuu, on juuri sitä, mitä on toivottu ja koetettu saada aikaan. Kehitysmaat ovat todellakin kehittymässä ja kasvamassa. Nälkä on käynyt harvinaisemmaksi ja yhä useammalla menee hyvin. Seuraavana kehityksen imuun pääsee Afrikka.
Talouskasvulla on paljon myönteisiä vaikutuksia. Lukemattomien ihmisten elämä muuttuu paremmaksi ja heidän mahdollisuutensa toteuttaa unelmiaan kasvavat. Samalla myös väestön kasvun paine helpottaa, kun vaurastuvat ihmiset saavat elämänsä paremmin hallintaan. Talouskasvu vaatii parempaa koulutusta ja ihmisten sivistystaso paranee. Tämä vakauttaa myös poliittisia näkymiä – tosin viiveellä. Viive ei kuitenkaan haittaa, koska hyviä aikoja on luvassa 30–50 vuotta.
Se mitä tapahtuu kehittyneissä maissa samaan aikaan ei ole niinkään kivaa. Meillä on luvassa vähintään 30 laihaa vuotta maailman talouden varallisuuden tasaantuessa. Uusista keksinnöistä ja luovuudesta on meille varmasti apua ja helpotusta, mutta ei todellista apua. Mittakaava on väärä. Google, Facebook tai Apple ei pysty työllistämään kymmeniä miljoonia ihmisiä. Suurin osa ihmisistä työskentelee taantuvilla aloilla, jotka joutuvat täydellisen epätasaiseen kilpailuun kehittyvien maiden innokkaiden ja paremman elämänhaluisten työntekijöiden kanssa.
Rajat kiinni, vaiko ei
Ensimmäinen ja primitiivisin reaktio tähän vääryyteen on suojautua ja panna rajat kiinni. Niin tekivät 1800-luvulla Japani ja Kiina. Japani kuitenkin muutti mielensä ja avautui kehittyen nopeasti. Kiina pysyi kiinni 1980-luvun puoliväliin saakka.
Euroopan sulkeminen johtaa kurjistumisen vauhdittumiseen ja siihen, että ulkomuseomme vaipuu jälleen siihen vaatimattomaan asemaan suhteessa maailman talouteen, joka sillä oli ennen renessanssia. Vaihtoehdot ovat kuitenkin vähissä. Mitään kovin ilmeistä ratkaisua kehittyneiden länsimaiden hitaan talouskasvun ja lisääntyvän poliittisen epävakauden ongelmaan ei ole.
Yhdysvallat on talouskasvun suhteen selvinnyt Eurooppaa paremmin sillä, että rajoja ei ole pantu tai pystytty panemaan kiinni. Nuoret maahanmuuttajat ovat luoneet uutta talouskasvua, vaikka olosuhteet ovat tulijoiden kannalta usein kovat.
Rajojen sulkemisen sijasta niitä pitäisi Euroopassakin avata nykyistä enemmän. Vaikeutena on kuitenkin maahan muuton synnyttämä poliittinen paine, jonka hallinta ei ole onnistunut Yhdysvalloissakaan. Euroopassa tilannetta vaikeuttaa vielä lisää työmarkkinoiden jäykkyys, joka estää palkkojen joustamisen alaspäin vaikeassa markkinatilanteessa. Palkansaajien saavutettujen etujen puolustaminen on sinällään hyvä ja myönteinen asia, mutta tulevina vuosikymmeninä siihen ei ole varaa.
Maailmantalouden globaalin tasapainottumisen ajanjaksoa voi nopeuttaa, jos kehittyvät maat nostavat elintasoaan ja työntekijät saavat parempia palkkoja ja samaan aikaan rikkaissa maissa palkat joustavat alaspäin. Malli kuulostaa karulta, mutta sille on vaikea löytää vaihtoehtoja.
Edessä on joka tapauksessa rakenteellisesti vaikeita aikoja. Ehkäpä kaikkein optimistisin visio tulevaisuudesta voisi liittyä ilmastonmuutoksen torjunnan vaatimiin syvälle käyviin rakennemuutoksiin kuten siirtymiseen kokonaisvaltaiseen vetytalouteen. Siihen liittyvät valtavat investoinnit voisivat nostaa taloudellista toimeliaisuutta myös kehittyneissä maissa usean vuosikymmenen ajaksi, jolloin kuilu kehittyneiden ja kehittyvien maiden välillä ehtisi kaventua, eivätkä paineet tuotteiden ja palveluiden kilpailukykyiseen tuottamiseen kasvaisin liian suuriksi. Huomattavasti synkempi tulevaisuuden näkymä olisi ajautuminen suureen sotaan tai sotien sarjaan. Sekin tietenkin korjaisi alueellisia eroja ja loisi tasapainottavaa talouskasvua, mutta aivan järkyttävällä hinnalla.
