Tapasin toukokuussa Budapestissa mielenkiintoisen ihmisen. Hän oli nuori intialainen insinööri, joka oli juuri saanut jatko-opintonsa valmiiksi Unkarissa ja oli siirtymässä töihin öljy-yhtiö Exxonille.
Paikallisessa Brittiklubissa kävimme pitkän keskustelun Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Emme olleet juuri mistään yhtä mieltä. Hänen mielestään kyseessä on ilman muuta amerikkalaisten juoni, jolla ukrainalaiset on kiihotettu etsiytymään lännen piirin. Venäjän oli pakko reagoida. Hän ei myöskään millään voinut uskoa, että Suomen kansa olisi itse voinut päättää ja haluta liittymistä Natoon. Hän jopa tiedusteli oliko Yhdysvallat maksanut jotakin Suomen kansalaisille, jotta nämä kannattaisivat Nato jäsenyyttä.
Keskustelun lähtökohdat olivat kaukana toisistaan ja yhteistä pohjaa jouduttiin etsimään syvältä. Erityisen kiinnostavaa oli hänen käsityksensä demokratiasta. Se on hänen mielestään enemmistön diktatuuria, jossa voittaja saa kaiken, eikä vähemmistön näkemyksistä kannata eikä tarvitse välittää. Halutessaan enemmistö voi myös muuttaa pelisäännöt ja jopa luopua koko demokratiasta. Keskustelukumppanini mielestä näin demokratian kuuluukin toimia. Hänen kotimaassaan Intiassa on menetelty juuri näin. Kumppanini kannattaa nykyistä pääministeriä ja hänen mukaansa nykyinen enemmistö sulkee jo nyt poliittisia vastustajia vankileireihin. Näin on kumppanini mielestä välttämätöntä menetellä, koska vastapuolikin tekisi näin, jos pääsisi valtaan.
Vasta-argumenttini oli kirkas. Se koski sitä, että demokratia on muutakin kuin enemmistön diktatuuria. Siihen kuuluu vastuu koko valtakunnasta ja kaikkien sen asukkaiden hyvinvoinnista huolehtiminen. Sekä sen valvominen, että pelisääntöjä ja perustuslakia noudatetaan nyt ja vastakin.
Kumppanini vasta-argumentti oli lyhyt: Miksi?
Ja se onkin hyvä vasta-argumentti, sillä viimeiset 15–20 vuotta eivät ole olleet minun muotoilemani demokratian juhlaa. Demokratia on ollut uhanalaisena ja taantumassa monella eri taholla. Sitä cn ollut raskasta seurata. Vielä vakavampi huomio on sen sijaan vastakkainasetteluiden kärjistyminen vakaina ja esimerkillisinä pidettyjen demokratioiden sisällä. Näin on käynyt Suomessakin. Keskelle poliittista kenttää on tullut autiota, enkä tarkoita vain Suomen Keskustan vaalitappiota. Äärilaidat ovat vahvistuneet lähes joka puolueessa näkyvänä esimerkkinä vaikkapa Marinin SDP.
Mistä tämä kertoo? Se kertoo syvästä luottamuksen rapautumisesta. ihmisillä ja puolueilla ei enää ole niin selkeitä tavoitteita, että he voisivat hyvin tehdä erilaisia kompromisseja edetessään matkalla kohti tavoitteiden toteutumista. Omien kirkkaiden ja kestävien tavoitteiden ja päämäärien puute antaa politiikassa tilaa erilaiselle adhockismeille eli satunnaisille populistisille aloitteille. Politiikka muuttuu näytösluontoiseksi showksi. Se on populismia, jossa yhteisten asioiden hoitamisella on hyvin vähän roolia ja sijaa.
Kyynisesti katsoen saattaakin olla niin, ettei intialaisen kumppani suinkaan edusta häviävää näkemystä, joka katoaa kunhan ihmisten sivistystaso nousee. Se saattaa hyvinkin olla voittajan näkökanta. Voi olla, että kestää tovin ennen kuin Suomen kaltaisessa maassa poliittisia vastustajia ryhdytään ahdistelemaan, mutta Yhdysvalloissa se on jo todellisuutta. Tärkein linjanveto tapahtuu kuitenkin jokaisen omassa mielessä oli toisinajattelija sitten millainen persunatsi tai vihervassari tahansa on vastustajan demonisointi virhe. Se on perivirhe, johon kenenkään ei ole aihetta tehdä itseään syypääksi.
