Eurooppalaisten niin päättäjienkin kuin kansalaistenkin eteen on viimeisen kuukauden aikana noussut monia uusia ja vaikeita asioita. Todella vaikea kysymys ydinaseista on myös jo ilmaantunut keskustelun reunamille. Se on kysymyksistä vaikein.
Ydinpelote on toiminut toisen maailman sodan jälkeen hyvin. Se on estänyt uusien maailmansotien syntymisen ja luonut viime käden jarrut kaiken vaikeimmissakin tilanteissa. Niihin on aina liittynyt valtava riski ydinsodasta ja ihmiskunnan tuhosta, joko vastuuttoman valtapelin tai vahingon johdosta. Mutta tähän saakka riski on kannattanut ottaa.
Ydinaseiden leviämistä on jarruteltu suhteellisen tehokkaasti. Läheskään kaikki valtiot, jotka kykenisivät ydinpommeja valmistamaan, eivät ole niitä tehneet. Ne, jotka niitä ovat rakentaneet ovat tehneet niitä paikallisen kauhun tasapainon synnyttämiseksi. Intia vs. Pakistan, Pohjois-Korea vs. Etelä-korea/USA tai Israel vs Arabimaat.
Euroopassa Ranska ja Englanti ovat poikkeuksia. Taustalla ovat maailmanvaltojen historialliset syyt ja kunnianhimo. Kiina on myös poikkeus, jonka uhkana on ollut ensin USA sitten Neuvostoliitto ja nyt taas USA.
Venäjän ydinaseet ovat perua Neuvostoliitolta ja sen vastapainona on ollut Naton ydinpelote, jonka aseet ovat lähes kokonaan Yhdysvaltojen hallussa. Ratkaisu on toiminut hyvin ja mahdollistanut kylmän sodan päätyttyä myös merkittävän ydinaseriisunnan. Jos kohta prosessi onkin jäänyt pahasti puolitiehen.
Nyt tilanne on muuttunut ja tasapaino järkkynyt. Euroopassa ei enää vallitse vakaata luottamusta siihen, että Yhdysvallat olisi valmis käyttämään omia ydinaseitaan silloin, jos Eurooppa joutuu Venäjän ydinasekiristyksen uhriksi. Ranska reagoi tähän tarjoamalla omia ydinaseitaan Euroopan unionin suojaksi. Britannian tilanne on vaikeampi, koska sen aseet ovat Yhdysvaltojen omistamia vaikkakin Britannian käytössä.
Ranskan ajatus on kaunis, mutta se ei ratkaise ongelmaa. Jo nyt Puola ehti pyytää Yhdysvalloilta ydinaseiden sijoittamista maaperälleen. Ruotsissa on keskusteltu 1960-luvulla lopetetun ydinohjelma avaamisesta uudelleen. Näin siksi, ettei Ranskan ydinpelote ole riittävän vahva ja sen käyttö on ranskalaisten päätettävissä. Jos Puolaa, Latviaa tai Suomea kiristetään ydinaseiskulla, onko Ranska valmis panemaan Pariisin kohtalon peliin. Vastaus on – ei välttämättä.
Vladimir Putinin kaltainen henkilö voi nähdä tässä pelin ja testin paikan. Ensin voi testata Naton viidettä artiklaa ja sitten Euroopan yhtenäisyyttä. Jotakin maata voi uhata ydinaseilla, jotta hallitus ja valta vaihdetaan. Uhkailua voi jopa tehostaa pienellä taktisella ydiniskulla johonkin syrjäiseen kohteeseen. Tämä on ikävän mahdollinen skenaario.
Ydinaseiden teho ei ole niiden tuhovoimassa, vaan pelotteessa. Vähintään yhtä olennaista kuin itse aseet, on niiden käyttöön liittyvät poliittissotilaalliset järjestelyt. ”Noilla on ydinaseita, kuka päättää milloin niitä käytetään ja mitä ne ovat sitoutuneet suojaamaan”.
Euroopan tulisikin nyt muodostaa jokin orgaani, jolla on riittävä määrä, sopivan laatuisia eurooppalaisia ydinaseita käytettävissään ja jolla on mukana olevien eurooppalaisten maiden mandaatti käyttää niitä, jos mukanaolevien maiden viime kätinen turvallisuus on uhattuna.
Onko tämä orgaani Euroopan Unioni, Länsi Euroopan unioni (WEU), halukkaiden liitto tai mikä tahansa, niin se olisi tehtävä. Epäileviä voi rauhoittaa, että tätä keskustelua käydään jo kiivaasti erilaisissa kabineteissa. Heti perään on päätettävä myös se, mikä tämän orgaanin suhde kansallisvaltioihin on, koska sen jäsenillä on jo perustushetkellä yhteinen puolustuspolitiikka ja aika pitkälle myös ulkopolitiikka.
