Suomi, synti ja auto
Suomen ja suomalaisten autohistoria on kiihkeä ja latautunut. Jo Venäjän vallan aikana nousi kohu Suomen ensimmäisten ylinopeussakosta. Kamariherra ja Mustion valtavien tilusten herra Hjalmar Linder oli ajanut toki kuljettajan ohjastamalla autolla Helsingin Hakaniemestä Vanhankaupungin koskelle niin kovaa, että passipoliisit mittasivat ajan ja telefoonilla pysäyttivät auton Vanhassakaupungissa. Kamariherra sai sakot ja asiasta uutisoitiin laajasti.
Autoihin ja autoiluun on meillä aina liittynyt synnin varjo. Talonpoikaismarssin kuvastossa autoletkat viittasivat uhkaavaan fasismiin, vaikka pääosa marssijoista saapui Helsinkiin junilla kuten siihen aikaan tapana oli. Sotien jälkeen autoista oli suuri pula. Kalustoa oli kulunut ja tuhoutunut eikä uusia olla vara hankkia. Apu löytyi sosialistisista maista. Popeda, Mosse, EMW/Wartburg, Skoda toivat autoilun jakolinjat automalliston sisälle. Automerkki oli poliittinen viesti ja herätti tunteita.
Suomen autohistoriassa alkoi uusi vaihe 1950- ja 60-luvun taitteessa EFTA liitännäissopimuksen myötä. Läntiset autot saapuivat Suomeen ja niitä saapuikin paljon. Vuonna 1966 silloinen tuore pääministeri Mauno Koivisto katsoi ulos pääministerin virkahuoneesta Senaatintorille ja totesi pysäköidyistä autoista: ”mikä määrä hukattua ulkomaan valuuttaa”. Käytännössä hukattua investointirahaa, jolla luoda talouskasvua. Rinnan tämän kanssa Suomi alkoi menestyä autourheilussa maailmalla. Lentävät suomalaiset saivat voittoja rallipoluilla ja intohimot olivat vahvoja.
1960-luvulla syntyi Enemmistö ry, joka halusi puolustaa jalankulkijoita ja joukkoliikenteen käyttäjiä autoistumista vastaan. Auto jos mikä oli statussymboli. Auto ja sen malli oli taloudellisen epätasa-arvon ikoni. Väliaikainen autovero otettiin käyttöön 1958 Efta ratkaisuun liittyen. Väliaikaisuus unohtui ja veroa nostettiin toistuvasti. Erityisesti silloin, jos autot uhkasivat käydä liian hyvin kaupaksi. Toki devalvaatioitakin käytettiin.
Seuraava episodi suomalaisten autosuhteessa koettiin 1970-luvun alussa. Kaksi pahaa epäkohtaa oli löydetty. Liikenteessä kuoli vuosittain yli 1000 ihmistä onnettomuuksissa ja energiakriisin koettaessa autot kuluttivat bensaa. Auto oli kuoleman enkeli. Ratkaisu löytyi kattonopeuksista ja hetkellisestä bensa säännöstelystä. Oikeasti Suomessa ei bensapulaa ollut, koska polttoainetta saatiin läheiseltä kumppanilta Neuvostoliitolta.
1970-luvun lopussa ja 80-luvun alussa vallitsi suomalaisten autosodassa välirauha. Vaurastumisen myötä auto yleistyi ja menetti statusasemansa, onnettomuuden vähenivät ja bensa halpeni. Saatiinpa Suomeen jopa autojen kokoonpanotehdas. Rallissa menestyttiin ja ovia koputeltiin formulamaailmaan. Auto oli myös sosiaalisestikin hetken kelpo laite. Liftaaminen oli huipussaan.
Myrskypilviä alkoi nousta kahdelta suunnalta. Toisaalta Margaret Thatcher nosti esille hiilen polton synnyttämät hiilidioksidipäästöt, jotka uhkaavat maailmaa kasvihuoneilmiöllä. Thatcheria asia sinänsä ei kiinnostanut, mutta se oli hyvä konsti lakkoilevia hiilikaivotyöläisiä vastaan. Toisaalta luonnonsuojelupuolella huomattiin ilman saasteiden aiheuttavan vakavia metsäkuolemia. Syynä olivat typen oksidit ja vähäisessä määrin myös lyijy. Molempia tuottivat teollisuuden ohella autot.
Nyt oli löydetty oikea paholaisen muna. Autot olivat taas vaarallisia ja syntisiä. Suuret tienrakennushankkeet pantiin jäihin ja autokannan rajoittamista vaadittiin. Uusi Vihreä liike sai itselleen vahvoja vipuvarsia. Autoilu ei enää ollut kivaa liftailua musiikkifestarilta toiselle, vaan syntiä. Tilannetta ei yhtään parantanut juppikulttuuri ja takaisin tullut statusautoilu.
Metsäkuolemat ratkesivat tehtaiden modernisoinnilla, Neuvostoliiton kaatumisella ja autojen katalysaattoreilla. Suomeen iski kuitenkin julma lama. Autokanta alkoi vanhentua käsiin ja autot muuttuivat hetkeksi taas käyttöesineiksi. 1990-luvun puolivälissä syntyi uudenlainen Suomi. Idän uhka oli pois, Suomi oli EU maa ja Nokian ihme alkoi kirkastua. Muutaman vuoden ajan autotkin nauttivat siitä ilosta, että Suomi kohosi maailman rikkaimpien kansakuntien joukkoon ja vauraudessa Ruotsikin jäi hetkeksi taakse eikä vanhoja syntejä muisteltu.
Pahimman puutteen ja akuutimpien pelkojen hellittäessä Suomessakin saatettiin kunnolla keskittyä maailman parantamiseen. Ilmaston lämpeneminen oli muuttunut Thatcherin vaalitempusta todelliseksi uhaksi ihmiskunnan tulevaisuudelle. Syntisäkkejä etsiessä vastaan tulivat jälleen autot. Ne päästivät suuret määrät hiilidioksidia ja kuluttivat öljyvaroja. Tämä ilmeisen synnin lisäksi autot veivät isommissa kaupungeissa katutilaa tärkeämmiltä tarpeilta. Erityisesti Helsingissä nousukauden myötä oli syntynyt suuri määrä ravintoloita, jotka mielellään olisivat muuttaneet parkkipaikat katujen varsilla terasseiksi.
Viheliäisesti autot yhteistyössä belsebuubin kanssa jälleen tussauttivat tämänkin hienon argumentin. Belesebuubin nimi saattoi olla Elon Musk, mutta toki asia on mielipidekysymys. Lähes murtamattomalta tuntunut hiilidioksidiargumentti muuttui tekniseksi kysymykseksi, millaisella aikataululla muutos tapahtuu. Jäljelle jäi vain katutila. Se on tunnetusti kallista. Ongelma on kuitenkin se, että kukaan ei jaksa juoda sellaista määrää viinaa, jota parkkipaikkojen laajamittainen terasseiksi muuttaminen vaatisi. Lisäksi tammikuussa terassikausi on kylmä.
Vaikka hyvät argumentit ovatkin jolleivat loppuneet niin käyneet vähiin voidaan auton syyllistämistä kuitenkin jatkaa heikommilla argumenteilla. Hyvänä ja ajankohtaisena esimerkkinä Helsingin, vihreiden kaupunginjohtajan Anni Sinnemäen ehdotus keskikaupungin sulkemiselta polttomoottoriautoilta. Näin vihreä siirtymä etenisi nopeammin. Samaa muutoksen kiirehtimistä edistää myös kävelykatujen laajentaminen. Tavoite on hyvä ja oikea; auto tuo syntisäkki saa taas ansionsa mukaan. ”Halleluja ja synnistä pois”
Tapani Pitzen
